Muodonmuutoksia

Hip hei! Nyt tuntuu hyvältä ja syy siihen löytyy pikkuhiljaa tapahtuvasta järjestyksen muodostumisesta. Isäntäkin on palannut neliviikkoiselta työrupeamalta kotiin joten olemme päässeet yhdessä paiskimaan ulkohommia. Jumankauta että ovat risut saaneet kyytiä pientilalla viime aikoina. Ei olisi ikinä  uskonut minkä näköisiä rakennuksia pusikon takana piileksiikään. Sekä vanha sauna että navetta on nyt päässyt paremmin esiin kasvillisuuden joukosta. Koko paikan tunnelmakin on muuttunut heti aivan erilaiseksi. Semmoinen synkkä ja masentava ilmapiiri on saanut väistyä. Pientilalle on alkanut virrata uutta elinvoimaa.

Takavasemmalla vanha saunarakennus ja oikealla navetta.

Kertauksen vuoksi palatkaamme aikaan jolloin ympäristö oli pusikoitunut. Näistä "ennen"-kuvista saa jonkinlaisen käsityksen siitä mikä määrä vesakkoa ja puita on piirittänyt alaa. Vesakkoa on edelleenkin raivattavana ja nyt olemme karsineet vasta ehkä muutaman prosentin, mutta kyllä sielu lepää tuloksia katsellessa. Täytyy muistaa pysähtyä ihastelemaan saavutettuja virstanpylväitä jottei vallan uuvu kaiken työmäärän alla.

Vanha saunarakennus aiemmin kesäkuussa.

Vanha saunarakennus nyt. Onko se tosiaan sama rakennus?!

Navetta ennen.

Navetta nyt.

Eipäs muuta kuin traktorin peräkärryyn risut ja menoksi. Ilman traktoria olisimme varmasti vieläkin raahaamassa niitä risuja...

Hienossa säässä pääsimme työskentelemään.

Kärräsimme kaikki katkotut vesat ja risut pellolle ja aika monta kuormaa niistä tuli. Lopussa alkoi jo kyllästyttää mutta on kai paras hyväksyä että risut ovat ikuisesti osa elämää. Niitä on niin valtavasti että emme tiedä mihin niiden kanssa joudumme, mutta nämä pellolle roudatut kasat aiomme kylmästi vain polttaa syksyn tullen. Ei tietysti kaikkea yhtä aikaa vaan yksi kasa kerrallaan, hallitusti, sateella. Tässäkin kohtaa tulee mieleen miten tärkeää olisi pitää paikat laidunnettuina, niin pusikoita ei pääsisi alun perinkään syntymään. 

Ja eihän se homma siihen loppunut! Paksummat puut täytyy kerätä polttopuuksi.

Onneksi tuli hankittua kunnon peräkärry! Polttopuumateriaalia tuli lisäksi taas hirveät määrät ja nämä vain muutamasta paikasta. En ymmärrä miten siinä aina käy näin; joka kerta kun on tarkoitus tehdä vain nopeasti joku pikkuhomma niin löytääkin itsensä jonkin isomman savotan keskeltä.

Mitähän seuraavaksi..?

Piha on nyt täynnä rankoja ja aiemmin tehtyjä klapeja. Puuliiteriin täytyisi siis saada lisää tilaa... Kun totesin että koittaakohan koskaan päivä jona piha on täysin puhdas niin Jeppe vastasi että toivon mukaan ei, sillä se tarkoittaisi sitä että toiminta on pysähtynyt!

Tuomet halki, poikki ja pinoon!

Raivausurakka edistyy jälleen pientilalla. Vanhan navetan ja tallin välissä rehottanut tuomipöheikkö on saanut vihdoin kyytiä!

Vasemmalla navetta, oikealla talli. Keskellä tuomi.

Hiukan vaahteran alkujakin navetan seinustalle mahtui.

Tuomet ovat kauniita kukkiessaan ja muistan kyllä arvostaa niitä siinä mielessä, mutta rikkaruohoina niistä on vähemmän iloa. Raivaushommien aikana maata myöten luikertelevat oksat ja juuret muistuttivat minua lähinnä kreikkalaisen mytologian Hydra-hirviöstä. Kammottavalla Hydra-nimisellä käärmehirviöllä oli yhdeksän päätä joita katkaistaessa kukin pää kasvatti kaksi uutta. Juuri sellainen mielikuva minulle tuli tuomen mutkittelevia oksia katkoessa.

Lehtikatos. Näin se luonto ottaa vallan.

Infernaalinen viidakko, kammottavan Hydran pesä.

Se on siinä! Kunhan Jeppe palaa töistä roudaamme nuo risut traktorin avulla pois.

Sain loppusuoralla apua isältäni joka tuli vetämään paksummat rungot moottorisahalla alas ja pätki ne lyhyemmiksi. Nyt jälkikäteen ihmettelen kyllä suuresti miten kameran kuvista ei koskaan tahdo käydä ilmi se todellinen työmäärä. Pitäisi varmaan ottaa kuvapäivitys aina puolen tunnin välein. Joka tapauksessa kannattaa aina ottaa paljon kuvia ennen isoon urakkaan ryhtymistä. Nytkin otin mielestäni liian vähän "ennen"-kuvia. Vaikka ei pitäisi edes blogia niin on aina mukava joskus palata katselemaan kuvia menneistä projekteista. Hetkessä se unohtuu miltä paikat näyttivät ennen työrupeamaa. Vanhojen kuvien katselu on erittäin motivoivaa kun voi huomata mitä kaikkea onkaan saanut aikaan, jos joskus tuntuu siltä että ei mitään saa valmiiksi.

Näyttää lähinnä siltä että rehut ovat vain siirtyneet paikasta A paikkaan B. Mutta kyllä tuntuu silti hyvältä työn tulos.

Perinneruoka: maitopotut

Tässä tulee herkullinen ohje uusiin perunoihin jota pohjoispohjalainen mummoni usein teki. Maitopotut ovat ehkä ruokana arveluttavan näköisiä, mutta itse asiassa erittäin suussa sulavia. Vanhemmat sukulaiseni aina puhuivat hartaudella maitopotuista ja niitä pidettiin keskikesän herkkuna. Ruokalaji on todella helppo, nopea ja edullinen ja sopii kevyeksi ateriaksi tai vaikka välipalaksi.

Ei se ruokalajina ehkä silmiä hivele mutta tätä söisi vaikka kuinka paljon.

Maitopotut noin neljälle hengelle:

• 12-16 keskikokoista uutta perunaa
• 1 tl suolaa
• 1-2 sipulia
• n. 2 dl kermaa tai maitoa
• (voinokare)

Lisäksi:

• ruisleipää ja voita

Tee näin:

Pese perunat kunnolla puhtaiksi juuresharjalla tms. Pilko perunat sopiviksi paloiksi ja lisää kiehuvaan veteen. Huom! Vettä tulee olla vain sen verran että perunat juuri ja juuri peittyvät. Lisää suola ja hienoksi silputtu sipuli. Anna kiehua hiljalleen kannen alla kypsiksi (ilman kantta kovalla lämmöllä potuista tulee vetisiä, hyi). Perunoita kannattaa keittää pitkään pienellä lämmöllä jotta niistä tulee ylikypsiä ja liemi saostuu.
Perunoiden kypsyttyä lisää kerma (tai maito ja voi). Nauti ruisleivän kera.

Muokkaus:

Tästä ruokalajista tuntuu olevan monia erilaisia versioita ja nimityksiä, ainakin seuraavat: perunamaito, maitoliemisiä, perukeitto, pottumaito, kölökytys.

Muunnelmia:

Joukkoon voi lisätä myös sipulin varsia tai ruohosipulia. Moni laittaa voita sekaan. Joku keittää voimakassuolaisessa vedessä potut kypsiksi, kaataa vedet pois ja lisää tilalle maitoa. Toinen kaataa vain osan vedestä pois ja lisää suolan lopuksi. Ja kuten kaikki perinneruuat, tämäkin on monelle joko inhokki tai suosikki.

Puutarha-apulaiset

Asutko valkohäntäpeura-alueella? Jos et, toivottavasti olet tyytyväinen. Olen aiemminkin maininnut saaren peuratilanteesta joka on alkanut riistäytyä käsistä. Vai mitähän  ajatuksia tämä alla oleva kuva herättää?

Tässä ruukussa oli upea amppelimansikka. Onhan siitä vielä rippeet jäljellä, mutta 90 % on nyt peuran masussa. Oikeasti, onko niiden pakko tulla ihan talon nurkilta syömään? Tarkkasilmäiset lukijat huomaavat myös taustalla sojottavat, valkoiset aidantolpat. Niiden avulla pensaiden ja puiden taimet on jouduttu suojaamaan verkkoaidalla peurahyökkäyksiltä.

Wikipedia tietää kertoa että valkohäntäpeura (Odocoileus virginianus) istutettiin Suomeen 1930- ja 40-luvuilla paikkaamaan harvaa riistakantaa. Minnesotassa perustettiin erityinen peurakomitea jonka avulla peuroja lennätettiin Suomeen, ja nykyinen kanta polveutuu siis vain muutamista yksilöistä!

Anopin kasvimaa on suojattu verkoilla ja aidoilla. Oikealla kasvavaa oreganoa on hiljattain käyty nyppimässä mutta lipstikka ei sentään ole kelvannut.

Syyllinen näkyy kaislikossa. Ovathan ne kauniita mutta tällä alueella luontaisia vihollisia ei ole, joten kanta on päässyt todella suureksi. Eiväthän valkohäntäpeurat Suomen luontoon millään muotoa kuulukaan mutta ovat varmasti tulleet jäädäkseen. Jotkut väittävät että peurat vihaavat lampaita, eli kenties lammaslauma olisi hyvä peurankarkotin. Onkohan muilla vastaavia kokemuksia valkohäntäpeuroista?